Tämän tekstin kirjoittaminen on antanut odotuttaa itseään yli vuosikymmenen.
Minä olen selvinnyt seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen aiheuttamasta masennuksesta.
Olen aina halunnut soittaa viulua, en kuitenkaan koskaan ole uskaltanut sitä aloittaa, opittu sisäistetty häpeä on niin voimakas että en ole koskaan uskaltanut. Nytkin kun istun tässä ja kirjoitan tätä, joudun tappelemaan itseni kanssa, käymään sisäistä kamppailua. Yli vuosikymmen häpeän hautaamista ja piilottamista ja ihminen sisäistää pelon julkisuudesta. Moni seksuaalisen hyväksikäytön uhri ei koskaan uskalla tulla julkisuuteen koska he pelkäävät ja häpeävät, häpeä ei ole koskaan ollut heidän, häpeä on ollut aina, vain ja ainoastaan hyväksikäyttäjän. Tämän asian oppiminen ja sisäistäminen on vienyt suuren osan lapsuudesta, nuoruudestani ja aikuisuudestani. Silti, olen vähitellen oppinut että ne asiat jota olen kokenut, ne asiat joita olen joutunut tekemään, ovat muokanneet minua ja askel askeleelta olen oppinut hyödyntämään niitä. Häpeä jota jouduin kantamaan sisälläni, on opettanut minut siihen kuinka tärkeää on että ei häpeä olla oma itsensä, ei häpeä omia mielipiteitään.
Minä, kuten moni muukin seksuaalisen hyväksikäytön kokenut ihminen olen joutunut kohtaamaan seksuaalisuuteni vääristymisen. Kun ensimmäinen seksuaalinen kokemus on hyväksikäyttö, ei tervehtyminen ole koskaan täysin mahdollista, on vain mahdollista saavuttaa tietty terveys. Kun 7-8 vuotias lapsi herää sängystä nähtyään jälleen painajaista kastellen sänkynsä, ja itkee omaa häpeäänsä tuntikausia ei sitä häpeää ja itsetuhosuutta ja sitä syvää toivoa tulla hyväksytyiksi voi terve ihminen ymmärtää. Lapsi oppii saavansa hyväksyntää, ja jopa kaveruutta piilottamalla oman kipunsa, ja häpeänsä ja esittämällä onnellista ja iloista ja häpeän hautaaminen voi alkaa. Vuodesta toiseen kipu tuntuu kaukaisemmalta ja vähitellen yöt pitenevät, unet harmaantuvat ja painajaiset katoavat. Mutta mikään ei lopulta enää tunnu, ei missään. Viikot matelevat, vuodet vaihtuvat ja mikään ei tunnu todelliselta ja vähitellen jäljelle jää vain sumuinen, unenomainen tila jossa olemassaolo on jotain jota tapahtui mutta joka on jo kauan sitten unohtunut. Juuri mikään ei riitä karkottamaan tätä tilaa. Vähitellen lapsen uteliaisuus herää, seksuaalisuus kehittyy ja kysymykset siitä mitä tapahtui nousevat pintaan.
Nyt jo nuori mies etsii netistä, onko muita kuin minä, onko muita joille tapahtui näin, oppii nauttimaan siitä mitä tapahtui, jos kivulta ei pääse pakoon on siitä pakko oppia nauttimaan. Lopulta raja hyväksikäyttäjän ja hyväksikäytetyn välillä hämärtyy ja jäljelle jaa vain usva jossa ei ole enää oikeaa tai väärää. Vähitellen nuori oppii nauttimaan katsellessaan netistä haettuja videoita samaa kärsimystä mitä hänelle aiheutettiin, kenties rakastamalla niitä jotka ovat kärsineet, omalla tavallaan, hän voisi rakastaa itseään ja omaa kärsimystään, ja siten ehkä omaa seksuaalisuuttaan. Vähitellen nuori oppii rakastamaan itseään, rakastamaan ihmisiä ja uskaltautuu olemaan oma itsensä. Kukaan ei ole koskaan täydellinen ja parantuminen ja tasapaino eivät ole koskaan täydellisiä.
Nuoruudessani olin pahasti sekaisin, käyttäydyin tavalla jota en olisi halunnut tehdä, olin ihmisten seurassa jota en olisi halunnut tuntea ja annoin ihmisten kävellä ylitseni tavalla jota en halunnut hyväksyä. Vei minulta lähes kaksi vuosikymmentä päästä tasapainoon jossa koen olevani terve ja tasapainossa jolla voin puhua asiasta, puhua siitä miksi olin niin pahasti sekaisin. Miksi olin kuka olin, miksi olin luokan pelle, se oli turvallisin paikka, pitämällä kaikki pienen etäisyyden päässä olemalla se jonka kaikki tietää mutta kukaan ei tunne, oli turvallisin tapa suojella itseäni ja häpeääni. Olemalla se kuka olin, oli paras tapa suojella ihmistä joka ei ansaitse suojelua. Tuhoamalla itseni lähes vein häpeän hautaan mukanani.
Tämä häpeä ei kuitenkaan koskaan ole ollut minun, sen on antanut minulle ihminen jolle häpeä oikeammin kuuluisi. Ihminen joka oli syntyjään veljeni, mutta kaikki kerrat jolloin hän on toiminut minua kohtaan veljellisesti, voin laskea yhden käden sormilla. Veljeni ei ole pitkään aikaan ollut veljeni, eikä tule sitä enää koskaan olemaan. Myönnän että tein virheitä, pahoja virheitä, myönnän että olen nauttinut videoista ja kuvista muiden lasten ja nuorten seksuaalisesta kärsimyksestä. Tiedostan että monen silmissä tämä tekee minusta epäkelvon ihmisen, jopa hirviön. En väitä olevani pyhimys tai täydellinen ihminen, täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan. Olen vain yksi piruparka muiden piruparkojen joukossa. Täydelliset ihmiset eivät tarvitse toisia ihmisiä, vain epätäydelliset ihmiset ymmärtävät toisten ihmisten arvo. Ymmärrän että en olisi päässyt tähän pisteeseen ilman muiden ihmisten apua ja tukea.
Kerron tästä nyt koska koen että minulla ei ole mitään syytä eikä tarvetta piilottaa tätä. Minulle tehtiin pahaa ja pitkän aikaa sen jälkeen olen ollut ilman tukea, yksin. Olen tehnyt virheitä, olen ollut paskassa ja syvällä olenkin. Mutta lopulta totesin kuka haluan olla, ja se on ihminen joka ei toista hänelle tehtyjä virheitä, ihminen joka ei vahingoita lapsia tai nuoria. Ihminen joka myöntää virheensä, ei hautaa menneisyytensä ongelmia ja pyrkii avoimesti parantamaan omiaan sekä muiden asioita.
Haluan olla hyvä ihminen, niin kuin minä hyvän ihmisen määritän. Mielestäni yksi hyvän ihmisen piirre on myöntää omat virheensä, omat heikkoutensa, yrittää päästä oman inhimillisyyden ja virheellisyytensä kanssa tasapainoon. Ilman totuutta ja avoimuutta omista virheistään ei tasapaino ole mahdollista, ilman tasapainoa ei voi olla ihmistä.
Miksi koen tärkeäksi kertoa tästä asiasta, kyseessä on kuitenkin hyvin yksityinen asia, useastakin syystä, tärkeimpänä jo mainitsemani henkilökohtainen kehitys ihmisenä. Vähintäänkin yhtä tärkeänä syynä on kuitenkin täydellinen kyllästyminen valehteluun, piilotteluun ja epärehellisyyden ilmapiiriin julkisissa asioissa. Kuvitelma siitä että pitää olla täydellinen, virheetön yksilö, jos haluaa ajaa julkisia etuja. Koska kukaan ihminen ei ole täydellinen ja täydellisyyden esittäminen julkisten asioiden hoitamisessa luo tilanteen jossa pyritään imagon täydellisyyteen, eikä asiasisältöön. Imagokratiaan, jossa hallitaan imagoilla, ei sisällöillä. Tämä johtaa tilanteeseen jossa valta annetaan kahdenlaisille ihmisille, niille jotka voivat valehdella ilmeenkään värähtämättä ja niille jotka kuvittelevat olevansa kaikkivoipia tai tietäviä. En tarvitse imagokonsulttia, koska en rakenna imagoa, pyrin rakentamaan Suomea, siksi tarvitsen suomalaisia, suomalaisten mielipiteitä ja suomalaisten ajatuksia.
-Aki Greus
