Oma yritelmäni inspiroivasta puoluepuheesta.

Seuraa poliittinen palopuhe, ripaus suolaa suotavaa:

 

Ystävät, samanhenkiset poliittiset toimijat, hartaasti toivon tulevat puoluetoverit.

 

Toivon että me luemme historiaa ja opimme esivanhempiemme virheistä. Myönnyttelyn politiikka ei toimi. Rasistien kanssa ei voi neuvotella, ihmisen kanssa joka kuvittelee olevansa muita parempi, vain sen takia kenestä hän on siinnyt, ei voi olla samassa pöydässä vapaan demokratian kanssa. Tällä ylimielisyyden, pahansuopuuden ja vihamielisyyden ideologialla, rasismilla, ei ole mitään asiaa läntiseen yhteiskuntaan. Suurelle osalle meistä, se sota joka määräsi missä Eurooppa seisoo, mitkä arvomme ovat, on isovanhempiemme tai vanhempiemme sota, se ei ole meidän sotamme. Tässäkin pöydässä on heitä joita tämä sota kosketti, he jotka menettivät rakkaitansa tässä sodassa. Tämä sota antoi meille Euroopan joka jatkaa pitkää tietänsä pois rasismista, pois ylimielisyydestä ja kohti tasa-arvoa ja oikeutta. Valitettavasti samainen rasismi, samainen yhden rodun, yhden ideologian ja yhden etnisyyden arvo ylitse muiden nostaa taas päätään Euroopassa. Tästä, ystäväni, on tuleva meidän sukupolven sota. Tämä ideologia nousee Euroopassa nyt, kuten se nousi 70 vuotta sitten, se nousee Dogmasta, se nousee Doktriinista, se nousee uskosta omaan paremmuuteen ja alistumiseen. Yhteyden, yhden ideologian, yhden totuuden ajatus on myrkyllinen demokratialle, se on myrkyllinen Euroopalle ja se on myrkyllinen ihmiskunnalle. Meillä on, vapaine tasa-arvoisina ihmisinä oikeus puolustaa omaa kulttuuriamme, omaa maailmaamme ja omaa monimuotoisuuttamme ilman pelkoa. Meidän on voitava kävellä pimeimmillä kaduilla, kujilla, huonoimmilla alueilla ja nähdä ihmisten kasvoilla toivo. Toivo siitä että tämä maailman on parempi huomenna, että me kehitymme, hitaasti ehkä mutta me kehitymme silti. Kaikkein tärkeintä on se että he voivat nähdä tämän maan kuuluvan heille. Tämä maa ei kuulu minulle, se ei kuulu kenellekään teistä hyvät ystäväni, se kuuluu meille kaikille. Me, olemme eroinemme, virheinemme, kaikkine inhimillisyyksinemme päättäneet että tämä alue on meidän alue, me olemme puolustaneet sitä, me olemme hoivanneet sitä ja me olemme kasvattaneet sillä lapsemme, haudanneet siihen kuolleemme. Me olemme tämä maa ja tämä maa on me. Kansa ilman maata on surullinen kansa, kansa joka vuodesta toiseen, sukupolvesta toiseen pakenee, voimatta koskaan sanoa lapsilleen, tämä hauta, isovanhempasi hauta on tässä silloin kun minä makaan mullassa. Se tulee olemaan tässä muistutuksena siitä että se mikä tästä kovasta maasta nousee, se tähän kovaan maahan palaa. Meidän on, ystäväni, voitava katsoa perheitämme silmiin ja sanottava, minä en häpeä tätä maata, minä en häpeä itseäni, minä en häpeä vanhempiani ja minä en häpeä kulttuuriani.

Sanon teille ystävät, niin kauan kun me pystymme tähän, niin kauan kun muistamme että me kuulumme tähän maahan ja tämä maa kuuluu meihin, me emme tule koskaan katoamaan. Niin kauan kun me tämän muistamme, tämän tiedämme, tiedämme sen että luonto auttaa meitä koska me autamme luontoa. Me tiedämme karun maan henkäykset, me tiedämme mistä maa itkee, me tiedämme mistä se iloitsee ja me tiedämme mistä tämä karun maan raivo nousee. Pyydän, ystävät, olkaa rohkeita, uskokaa esivanhempiimme, jotka ovat lukemattomia kertoja käyneet tämän saman taistelun. Tämä alistumisen ideologia, ideologia joka sanoo että kaikkien pitää palvoa yhtä, kaikkien pitää olla yhtä ja on vain yksi johtaja, katoaa yhtä varmasti kuin lumi katoaa kesän tieltä ja syksyn lehdet puhaltuvat talven tieltä. Tämäkin talvi häviää ja lopulta maasta nousee sama kansa joka on koettelemuksesta toiseen, hävityksestä toiseen sinnikkäästi noussut tästä kovasta maasta, ja tulee nousemaan.